Muutamia vuosia sitten tv-kanavasurffailu pysäytti minut musiikkiesitykseen, ja jäin lumoutuneena kuuntelemaan ihanaa kappaletta, jossa mies lauloi englanniksi. Kuulosti ihan hittikamalta ja olin ihmeisssäni, kun tunnistanut biisiä, seurasinhan kansainvälisiä hittilistoja aktiivisesti. Artisti jäi mysteeriksi, vain biisin kertosäe jäi mieleeni. Olin jo tottunut metsästämään radiossa kuulemiani biisejä googlettamalla kappaleiden sanoja, ja niin lopulta löytyi tämäkin. Iloinen yllätys oli se, että artisti olikin suomalainen Tuomo!
Olin tosi onnellinen tästä täysin sattumanvaraisesta löydöstäni. Hankin nopeasti kaiken musiikin, mitä Tuomo oli siihen saakka julkaissut. Eräs lempikappaleistani oli heti ensikuulemalta hieman surumielinen ”Ordinary” – ”Tavallinen”. Kertosäkeessä lauletaan ”so many years, trying to hide, I’m just ordinary” eli suomeksi jotakuinkin: ”niin monta vuotta yritin peittää sitä, että olen vain tavallinen”. Se kosketti jotain tuttua tunnetta sisälläni.
Tavallisuuden pelko
Elin silloin sellaista aikaa urallani, jossa ympärilläni oli useita tällaisia ihmisiä. Olin ollut sellainen itsekin. Koitin elää jonkin mielikuvan mukaan. Yritin korostaa sitä, kuinka monella eri tavalla olen erityinen, erikoinen, ainutlaatuinen, vähintäänkin hyväksyttävä, ehkä jopa ihailtava. Päätyen esittämään jotain roolia. Pintaa. Peläten joka päivä paljastumista. Paljastumista, että olenkin vain ihan tavallinen.
Jossain kohtaa onneksi havahduin. Väsyin esittämään ja pelkäämään. Pienin askelin rohkaistuin olemaan ihan tavallinen. Muistan kuinka helpottavalta tuntui, kun ei tarvinnut keksiä lomalle sitä erityistä, yleisesti hyväksyttävää ja hämmästeltävää ulkomaanmatkaa. Olin reippaasti tavallinen ja tunnustin reilusti meneväni mökkeilemään tai Lappiin patikoimaan. Se ei ollut ihan niin trendikästä silloin…
Tavallinen – se uusi musta
Kohonneet kulmat kohtasin rohkeasti ja jatkoin itsevarmasti painottaen, että nautin mökkeilystä ja patikoinnista kovasti ja aion tehdä lomallani sitä, mikä on minulle oikeaa lomaa. Useinmiten ihmettelevä ensireaktio vaihtuikin ihasteluksi, kuinka ihanaa olisikin viettää loma just niinkuin itse haluaa. Ja pian tuntuikin, että tavallisuus olikin yhtäkkiä jotain erikoista, jopa tavoiteltavaa.
Paradoksi
Ordinary -biisi tuli muutama päivä sitten uudelleen elämääni, kun etsin musiikkia erään ryhmäliikuntatunnin taustalle. Jäin jälleen kuuntelemaan sanoja. Mieleeni kiteytyi ajatus paradoksista, missä itse olin joskus elänyt ja missä niin monet ihmiset varmasti tälläkin hetkellä elävät. Ja toki itsekin hetkittäin lipsun takaisin ja teen ihan samaa.
Paradoksi on se, että laitamme niin kovasti energiaa pyrkimyksiimme olla erikoisia. Energiaamme kuluu tavallisuuden peittelyyn ja paljastumisen pelkoon. Ja vaikkemme ihan peittelisikään, saatamme tuntea huonommuutta ja epävarmuutta. Ei ihme, että stressaa, väsyttää ja ahdistaa. Ihan turhaan. Kaikki me olemme ”ihan tavallisia” lajikumppaneita. Ja se aitous, joka tähän tavallisuuteen sisältyy, tekee meistä jokaisesta ainutlaatuisen ja erityisen.
Jos päästäisimme irti kaikesta energiaa syövästä esittämisestä ja peittelystä, voisimme olla rennosti ja vaivattomasti aitoja, ainutlaatuisia, erityisiä, ihailtavia, ihan tavallisia ihmisiä. Ja keskittyä olennaiseen: elämiseen omalla ainutlaatuisella tavallamme.