Viime aikoina olen elänyt kirjoitus- ja webinaaripuolella hiljaiseloa. Ideat ovat kyllä lennelleet vauhdikkaasti, mutta uuden luominen on ollut työn ja tuskan takana. Olen keikkunut uupumuksen partaalla, kunnes muutama viikko sitten keikahdin sen rajan yli.
Kun suutarin lapsella ei ole kenkiä…
Voisi kuvitella ettei jaksamisen ja hyvinvoinnin valmentaja uuvu koskaan. Kuinka voisikaan, hänhän on alansa asiantuntija. Hänenhän kuuluu tietää, kuinka uupumuksen voi välttää. Jep, mutta tiedämme kaikki kokemuksesta, että kaikkia oman elämänsä asioita ei voi täysin hallita. Elämä heittelee. Ja joskus yksinkertaisesti tekee virhearviointeja, joiden seuraukset on kannettava.
Voisi kuvitella myös, ettei nämä jaksamisen ja elämänhallinnan asiat nyt niin vaikeita voi olla. Kysehän on pääkopan asioista, henkisistä jutuista, tunteista ja sen sellaisista hömpötyksistä. Niin, henkisen hyvinvoinnin asioita usein vähätellään puolihuomaamatta. Ihmiset jotka kamppailevat näiden asioiden kanssa, saattavatkin usein kokea syyllisyyttä siitä, että ovat jotenkin heikompia tai herkempiä kuin muut.
Mitä oikein tapahtui?
Koen olevani sitkeä tyyppi ja tunnen itseni mielestäni melko hyvin. Tiedostan haasteeni: reagoin kaikkiin tunteisiin voimakkaasti kehollani. Ja ihmissuhteissa olen liiankin sitkeä – en luovuta, ennenkuin isken pääni sellaiseen seinään, josta se ei enää menekään läpi. Jaksaa, jaksaa, tuumaan vaan… Tämä yhdistelmä on saanut minut monet kerrat varsin hankaliin tilanteisiin, joista ainoa selvitymiskeino on ollut täyspysäytys ja puhtaalta pöydältä uudelleen aloittaminen.
Olen kantanut isoja menneisyyden taakkoja mukanani, tulkinnut lähimmäisteni reaktioita vanhan, vääristyneen kaavan mukaan ja joustanut liikaa minulle tärkeissä asioissa ja arvoissa. Niin paljon, että lopulta tuijotin peilikuvaani ihmetellen, että kuka tuo surullinen vanha nainen oikein on. Havahduin siihen, että en uskaltanut iloita mistään, en viitsinyt aloittaa mitään uutta, en edes hymyillyt. Olin vaivihkaa lipsunut ”pessimisti ei pety” -filosofiaan, joka on täysin vastoin todellista luonnettani.
Onneksi apua löytyy – meille kaikille
En ole ainoa, joka näiden asioiden kanssa painiskelee. Suomessa uupumusdiagnoosin ja masennuslääkereseptin saaneita on hurjat määrät. Miksi apua ei haeta ajoissa? Tai miksi siitä avusta ei olla valmiita maksamaan? Apua on kyllä tarjolla, on terapeutteja ja psykologeja joka lähtöön. Ja jos heidän pakeilleen ujostuttaa mennä, löytyy myös upea joukko asiansa osaavia elämäntaitovalmentajia ja työnohjaajia.
Kun polvi kipeytyy ja kävely on hankalaa, menemme lääkäriin ja hoidatamme polven kuntoon tavalla tai toisella. Kun sydämemme murtuu tai oravanpyörä uuvuttaa, mitä teemme? Sinnittelemme. Sehän on vain elämää. Uskoudumme ehkä ystävälle, joka hyvää tarkoittaen kannustaa nostamaan leuan pystyyn tai on itse niin omien ongelmiensa keskellä, että vastaa kertomalla kaikki omat murheensa. Mutta siinä kaikki. Jatkamme sinnittelyä.
Valmentajakin tarvitsee valmentajan
Tukeudun toki itsekin useasti ystäviin. Sinnikkyyteni kuitenkin johtaa monesti siihen, että suttaan yhden asian parissa pitkään. En halua riskeerata arvokkaita ystävyyssuhteitani siihen, että väsytän heidät samasta asiasta jankkaamisella. Sen vuoksi koen paremmaksi kääntyä ammattiauttajan puoleen, jos omat keinot loppuvat kesken.
On ollut jännä huomata (ja kaikki ammattivalmentajat sen tietävät) että valmennuksen ammattilainenkaan ei voi valmentaa itseään niin tehokkaasti kuin toinen valmentaja. Sitä vain tarvitsee sen kaikupohjan, objektiivisen kyselijän ja ohjaajan vierellensä, jotta se homma oikeasti onnistuu. Ammattini puolesta minulla on onneksi helppo löytää nopeasti apua valmennuksen, nlp:n, suggestorentoutuksen ja hypnoositerapian ammattiosaajilta. Heidän ohjauksessaan saan avun tunnetaakkoihin ja vahingollisiin ajatusmalleihin yhtä tehokkaasti kuin polvivaivainen lääkäriltä.
Kukaan valmentaja tai terapeutti ei pysty kuitenkaan yhden yön ihmeisiin. Kuten ei polvilääkärikään. Täytyy varautua tekemään toipumistyötä, aktiivista ”kuntoutusta” ja harjoittelua sessioiden jälkeenkin. Aivan samalla tavalla kuin polvivaivasta toipuessa.
Se tärkein juttu on kuitenkin jo tehty: korjausliike, jonka kurssia jatkamalla löytää tiensä pois karikoista. Toipuminen tapahtuu silloin huomattavasti helpommin ja nopeammin kuin jos yrittäisin pyöritellä asiaa yksin tai läheisteni kanssa. Ammattivalmentaja ja -ohjaaja pystyy katsomaan tilannetta objektiivisesti ja lisäksi hänellä on hurja arsenaali erilaisia keinoja, joilla tunteet voi työstää turvallisesti ja ajatusmallit muuttaa pysyvästi.
Kun olen seurannut huippuvalmentajia maailmalla, on ollut helpottavaa huomata, että myös kaikki huippuvalmentajat käyttävät itse toisten valmentajien apua omassa elämässään ja työssään. Ihan loogistakin, valmentajat jos ketkä tietävät, kuinka isoja harppauksia on mahdollista tehdä valmentajan avulla.
Apua – olenko nyt täysin epäonnistunut?
Koitan muistuttaa itseäni siitä, että omat kamppailuni ja kompasteluni eivät tee minusta huonoa valmentajaa. Päinvastoin. Omat kokemukset eri ratkaisukeinojen testaamisesta ja omakohtainen kokemus selviytymisprosessista auttaa minua varmasti ymmärtämään asiakkaitani paremmin. Osaan ehkä taitavammin löytää ne oikeat kysymykset, oikeat sanat ja oikeat harjoitukset. Ja osaan välttää tuputtamasta heille sellaista, mikä ei todellakaan toimi heidän tilanteessaan.
Kaikilla alansa huipuillakin on oma selvitymistarinansa takana. Harva huippuvalmentajakaan olisi päässyt urallaan niin pitkälle ilman omakohtaista kokemusta haasteista ja niiden selättämisestä. Ulkopuolelta on helppo olettaa, että heidän elämänsä on täydellistä. Se, että on menestynyt ei tee vedenpitäväksi epäonnistumisille tai vastoinkäymisille. Kaikilla huipuillakin on kuljettavanaan oma oppimisprosessinsa ja se jatkuu läpi elämän, ihan niin kuin meillä jokaisella.
Millaisen oppaan sinä haluaisit omalle matkallesi? Oppaan, joka osaa täydellisesti matkaopaskirjat kannesta kanteen ja valmistui matkaopaskoulunsa priimuksena, ja lomailee mieluiten jossain ihan muualla? Vai oppaan, joka on kolunnut ja kommellellut ensin kohteen läpi omilla reissuillaan ja hankki opaskoulutuksen, jotta edelleenkin saa työnsäkin puolesta koluta ja kommellella tuolla samaisessa matkakohteessa?
Itseasiassa, vastaat kummin vain, se on ihan oikein. Sinulla on tietenkin valinnanvapaus. Toivon, että ainakin joku valitsee sen iloisen kommeltelijankin. Varmasti löytyy niitä, jotka tiukan paikan tullen tuumaavat ”kysynpä siltä, sehän on nähnyt ja kokenut näitä juttuja itsekin”.
Jokaisella tulisi olla oma elämänvalmentaja
Ystäväni, joka oli aikoinaan harjoitusvalmennettavani, tuumasi: ”jokaisella ihmisellä pitäisi olla oma elämänvalmentaja”. Olen samaa mieltä. Kuinka paljon aikaa säästyykään ihan turhalta murehtimiselta, taakkojen kantamiselta, jahkailulta ja asioiden pyörittelyltä, jos edes ne suurimmat solmut kävisi avaamassa valmentajan kanssa.
Harva tulee miettineeksi sitä, kuinka paljon aikaa he tuhlaavat sinnittelyyn ja paljonko se heille maksaa mielenrauhassa, elämänlaadussa ja ihan rehellisessä rahassakin. Jos mietit jotain taannoista elämänkriisiäsi, paljonko se valtasi ajatuksiasi ja miten se vaikutti energiatasoosi? Kuinka paljon olisit valmis maksamaan, että olisit voinut puolittaa se ajan? Entä paljonko olisit maksanut, että olisit saanut tilanteen haltuun jo alkumetreillä? Miten se olisi vaikuttanut elämänlaatuusi ja mitä olisit tehnyt sillä kaikella vapautuneella ajalla ja energialla?
Kenelläkään ei tunnu olevan aikaa hukattavaksi, mutta kuitenkin tällaisiin asioihin valutamme surutta aikaamme ja energiaamme, vaikka mikään pakko ei olisi. Mitä jos seuraavalla kerralla toimisimme toisin?
Loppu hyvin – kaikki hyvin
No, kuinka kävi minun uupumukseni? On helpottavaa huomata, että toivun näistä kompasteluista nykyään suhteellisen nopeasti. Luulen, että se johtuu siitä, että osaan jo ”luovuttaa ajoissa” ja levätä. Annan itselleni luvan olla allapäin ja väsynyt. Sitten pikkuhiljaa kannustan itseäni keksimään mukavia juttuja mieleni piristykseksi. Kun huomaan katseeni valuvan tulevaisuudesta takaisin menneisyyteen, suunnittelen jonkun kivan asian tai tapahtuman lähitulevaisuuteen, jota on kiva odottaa. Huolehdin hyvinvoinnistani ja hemmottelen itseäni. Teen asioita sen mukaan, mihin voimani riittävät. Tiedän, että jos yritän liikaa, toipuminen viivästyy. Siksi koitan malttaa mieleni, vaikka luopuminen monesta asiasta harmittaakin.
Odotan innolla jo sitä aikaa, kun energiaa on enemmän kuin pienessä kylässä ja saan toteuttaa kaikkia ideoitani täydellä vauhdilla. Ja osaan arvostaa sitä aikaa taas pikkuisen enemmän. On ihana huomata hymyilevänsä ja nauravansa jälleen. Jokaiselle pienellekin ilonaiheelle osaa antaa arvoa. Ihan kuin heräisi eloon uudelleen, pienen pienin lapsen askelin…
Kuva: oma arkisto, koru: Vernada